Bloggarit

Sairaseläkeläisen euro (nauhoitettu ja editoitu haastattelu)

"Sillon 3 vuotta sitten kun se tuli tää tukieläke - määhän olin ollut jo eläkkeellä monia vuosia -  niin mä kysyin sitä ja se meni kaks euroo yli kun ne teki sen laskelman. Mä en saa sitä. Ja mul on, onks mulla 750 nytten toi sairaseläke. Siitähän mä maksan vuokrat. Saanhan mä asumistuet tietysti. Sähköt maksan itse ja kaikki muut laskut. Niin mulle jää semmonen parisataa kuussa, elettäväksi. Se 260€ ois ollut aika kiva summa nimittäin lisää tohon…Kun yksinelävällä laskut pitää maksaa yksin…Mä kylläkin saan työeläkettä lisäks mikä nostaa tän kansaneläkkeen. Mä sanoin silloin sille virkailijalle, että;  'Herranjumala, peräti 2 euroo! Mnne mä matkustan sillä!?'. Ni ei voinu, niil on ne normit. Ja ne on pienet ne rajat niin ei käynyt päinsä. Enkä mä saa sossusta tukea, meen yli niidenkin normit.

Sillä kahdella sadalla eurolla ostan perustarvikkeet Jos koira sairastuu tai minä sairastun niin sillähän mun pitää elää. Joka toinen kuukausi mulla jää peräti 300 euroa, sillon kun ei tuu niinku yhtä laskuu kun se tulee joka toinen kuukausi. Se on kuule hieno raha.

Kaikesta pitää tinkiä. Sanotaan, että hyvin harvoin mä pystyn ostamaan mitään. Kirppikseltä mä saatan ostaa vaatteita jos mä löydän jotain kivaa ja sit mun veljen vaimolta mä saan vaatteita. Mut jos jotain menee rikki niin siinä menee kauan kun mä saan jonkun verran säästöön. Mä oon pistänyt 30 euroa säästöön kuukaudessa. Se on pakko laittaa. Ja sit mä nipistän, esimerkiksi syön monta päivää samaa ruokaa, välillä kaurapuuroa..Mä oon tottunu tähän.

Mä olen ollut 10 vuotta sairaseläkkeellä reuman takia. En ois jäänyt jos oisin tiennyt, et mun elämä muuttuu näin mut sillonhan se tuntu ihanalta, koska mä olin niin kipee. Mut onhan se kiva se pienikin raha. Mut kyl mä sanon, et ois se kiva, et tulis edes satanen lisää tohon eläkkeeseen. Nythän se ei noussut ollenkaan tänä vuonna toi kansaneläke. Kyl sä oot aika tiukalla.

Kyllä siinä pitää ruveta jo laskeen, että jos mä nyt ostan ton, et riittääkö se tohon ja tohon ja tohon. Kyl se on pakko laskee. Ja ostan halvinta ruokaa mitä löytyy. Mä en kyllä hedelmistä tykkääkkään, et siin on se hyvä puoli, haha. Punajuurisalaattia ostan joskus, siit mä tykkään. Reuman takia mun pitäis syödä vain vihreetä, mut ne maksaa. Lääkärille nauran aina, et mä en oo mikään kani. Sanotaan, et niist mistä mä tykkään niin kyl mä joskus ostan, mä ajattelen, et pakko munkin on joskus saada jotain parempaa. Sitten taas eletään seuraavalla viikolla vähän tiukemmalla kun ollaan herkuteltu. Pakko. Mut mä oon tottunut tähän. Kyllähän se kiva ois kun ois jotain ostaakin välillä…Joskus. Enkä ole ainut. Meit on monia. Ja niitä, jotka on vielä tiukemmalla kuin minä. Mut siin pitää aina kun sä käyt nostaan sen eläkkeen niin laskee se, et paljonko sulla saa mennä joka päivä. En mä joka päivä käy kaupassa mut mä ostan silleen, että riittää moneksi päiväksi. Mut välillä on valot vain jääkaapissa. Jugurtista mä tykkään. Ja niitähän saa aika halvalla. Mut kyl se välillä niinku…varsinkin nyt kun toi imuri meni rikki niin kyllä mul tuli sellainen, että jos joskus ois rahaa, et pystys mennä ostaan edes jotain, edes sen imurin. Pitää ajatella, että nyt mä elän ilman jotain, että ehkä parin kuukauden päästä…ehkä…Ei se mitään mukavaa oo. "

Nimimerkki "Sairaseläkeläinen"

---------------------------------------------------------------------------------

Hullun naisen euro

Kirjoitus sisältää voimakkaita asiasisältöjä, joten vastuutan asiassa lukijan. Ikärajaa en lukemiselle halua asettaa, mutta toivon, että mikäli olet alle 18-vuotias luet tämän turvallisen aikuisen seurassa sillä välitän sinusta.

Hullu nainen?

Minä en ole hullu. Minulla on trauma. On tervettä reagoida sairaisiin tapahtumiin. Kirjoitan tämän herättääkseni keskustelua aiheesta ja pohdin samalla rakenteellisen syrjäyttämisen perustaa sekä hullun naisen euroa. Tiedän, että jaan kohtaloni useiden muiden ihmisten kanssa ja haen oikeutuksen kirjoitukselleni myös sillä.

Sukulaiseni käytti minua seksuaalisesti hyväksi 12 vuoden ajan. Olin 4-vuotias kun hyväksikäyttö alkoi ja 16-vuotias kun se loppui. Tosin minusta tuntuu siltä, ettei se täydellisesti lopu ehkä koskaan sillä tulen aina muistamaan tapahtuneet. Olen ollut traumaterapiassa yhteensä noin seitsemän vuotta ja aion jatkaa terapiaa niin kauan kuin tunnen sitä tarvitsevani. Terapia on tehnyt minulle hyvää.

Ai miten niin rakenteellista syrjäyttämistä?

Olen kokenut niin monella tapaa tulleeni miltei-syrjäytetyksi, että kun kirjoitan tätä, itken. Niin moni asia on niin väärin. Itken itseni vuoksi ja itken kaikkien muiden piinattujen ihmisten vuoksi. Erityisen surulliseksi minut tekee se, että päähänpotkituista ihmisistä puhutaan taakkana, he ovat blogikirjoituksissa saamattomia ja laiskoja, eivätkä halua osallistua ’talkoisiin’. Jo-syrjäytettyjen sosiaalietuuksiin puututaan ja heidät pakotetaan töihin, vaikka he eivät ole työkuntoisia. Samaan aikaan näissä rakenneuudistuksissa ja soteuudistuksissa perusterveydenhoitoa heikennetään ja ruuhkautuneista mielenterveyspalveluista säästetään. EI NÄIN, rakkaat ihmiset, ei näin voida toimia! 

Koen, että itse hyväksikäyttötapahtumat syrjäyttivät minua. Ne syrjäyttivät minua siitä mitä olin aiemmin ollut, ne syrjäyttivät minut itsestäni. Kun hyväksikäyttö alkoi, sairastuin dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön. Se tarkoittaa sitä, että kun alle kouluikäinen lapsi kokee väkivaltaa, hän sulkee mielestään pahat asiat eli traumaattiset tapahtumat, jotta voi jatkaa niin kutsuttua normaalia elämäänsä. Seksuaalinen hyväksikäyttö kuitenkin tulee esille usealla eri tavalla hyväksikäytetyn elämässä. Ja se vaikuttaa kaikkiin elämän osa-alueisiin julmimmalla mahdollisella tavalla.

Sairastuin lapsena usein pissatulehduksiin, peräsuolentulehduksiin, sain tajuttomuuskohtauksia ja muutamaan otteeseen ’halvaannuin’ vyötäröstä alaspäin. Ollessani 9-vuotias alaruumiini oli ollut ’halvaantunut’ parisen päivää ja olimme äitini kanssa terveyskeskuksessa. Omalääkärini kutsui minut yksin huoneeseen. Minulle oltiin tässä vaiheessa tehty jo useita tutkimuksia, joista ei oltu löydetty mitään. Tästä turhautuneena lääkäri huusi minulle vihaisena, että ”Tyttö sinä valehtelet!!! Miksi sinä valehtelet? Onko sinusta hauskaa tuottaa vanhemmillesi harmia sillä, että haet näin epätoivoisesti huomiota!? Jos tämä talo syttyisi palamaan, olisit ensimmäinen joka täältä juoksisi kiireen vilkkaa ulos!”. Muistan itkeneeni ja kokeneeni kauheaa syyllisyyttä.

Kun hyväksikäyttö loppui, sairastuin anoreksiaan. Perhe ja ystävät olivat minulle vihaisia syömättömyydestäni. Minulla ei ollut energiaa silloiseen harrastukseeni ja koska minusta kaavailtiin alan ammattilaista, oli energiattomuuteni melkoinen harmistus. Ja mikä on reaktio; se on syyllistäminen, haukkuminen ja pettymys. Taas kerran tuotin pettymyksen useille eri ihmisille.  

Kun aloin saamaan flash backeja, takautumia, olin 22-vuotias ja opiskellut parisen vuotta. Takautumien takia jäin kotiin sillä en uskaltanut lähteä pois kotoa ja jäin opiskelutahdista jälkeen. Koulussa reagoitiin asiaan syyllistäen. Kelalta tuli kotiini kirje, jossa todettiin, että opintotukeni tullaan lakkauttamaan vähäisten opintosuoritusten takia.

Kun opintotukeni sitten loppui, menin töihin, jotta pystyin maksamaan omaosuuden terapiasta ja opiskelemaan samaan aikaan. Kun sitten työelämässä ollessani sairastuin tapaturman takia fyysisesti ja jäin pitkälle sairaslomalle, menetin työpaikkani, työkykyni, silloisen miesystäväni, opiskeluoikeuteni ja masennuin vakavasti. En päässyt kotoani juuri minnekään, en edes terapiaan ja lapsena koettu seksuaalinen hyväksikäyttö alkoi elämään omaa elämäänsä pääni sisällä. Työpaikkani pomo otti minuun yhteyttä ja syyllisti minua siitä, etten ollut hoitanut järjestelyitä koskien sijaistuksia etc. sairasloman aikana. En saanut terapiatukea sillä ’olin liian sairas terapiaan’. Vakava masennus teki minusta itsetuhoisen ja jouduin suljetulle osastolle. Vaikka aika, jonka vietin suljetulla osastolla ei todellakaan mieltäni ylennä, kukaan ei syyllistänyt minua siellä. Olin turvassa itseltäni, kävin kuvaterapiassa ja sain uusia ystäviä.  

Sairaslomani aikana osa opinnoistani vanhentui sillä en saanut tehdä niitä byrokraattisista syistä, eli olisin menettänyt sairaslomarahani. Olisin kyennyt tekemään opintojani etänä hitaasti, mutta tämä ei käynyt päinsä. Pyysin koulua ’jäädyttämään’ opintoni niin, etteivät ne olisi vanhentuneet. Tämä ei koululle käynyt ja päätöstä perusteltiin myös sillä, että ne olisivat muutoinkin vanhentuneet. Olisin niin mielelläni kertonut syyn siihen miksi opintoni olivat alun alkaen viivästyneet, että minua on käytetty seksuaalisesti hyväksi 12 vuotta ja tuona ajankohtana, jona opintoni viivästyivät olin todella huonossa kunnossa enkä päässyt julkisen sektorin puolesta mielenterveyshuoltoon terapiaan sillä siellä oli yllättäen ruuhkaa. Mutta en halunnut ilmituoda näin henkilökohtaista asiaa koulussa. Sain ohjeistukseksi ’vaihtaa alaa’ sekä sen, että koska olen osin toimintarajoitteinen, en saisi pätevyyttä kuitenkaan.

Missä on syyllinen?

Henkilö, joka käytti minua seksuaalisesti hyväkseen on alkoholisoitunut, sairas ja hänen elämässään on tapahtunut ikäviä asioita. Vaikka hän on aiheuttanut minulle suunnatonta tuskaa, en osaa syyllistää häntä. Mutta vastuu tapahtuneesta on hänellä.

Vanhempani eivät tienneet hyväksikäytöstä mitään. Hyväksikäyttäjä uhkaili minua niin voimakkaasti, etten uskaltanut kertoa hyväksikäytöstä vanhemmilleni. Olemme keskustelleet asiasta vanhempieni kanssa lukemattomia kertoja, itkeneet lukemattomia kyyneleitä ja kasvaneet perheenä vahvoiksi. Vanhempani ovat tukeneet minua kaikin mahdollisin tavoin siitä saakka kun kerroin heille hyväksikäytöstä. Minä rakastan heitä ja he rakastavat minua. En syytä enkä syyllistä heitä, enää.

Koulun henkilökunta ja opettajat eivät tiedä siitä miksi jäin opiskelutahdista jälkeen. En siis voi syyllistää heitä siitä, että he ovat syyllistäneet minua.

Kela on antanut minulle terapiatukea sekä sairaspäivärahaa. Vaikka olen ollut kuukausia ilman tukia tukipäätösten väleissä, en voi syyllistää heitä siitä.

Missä siis on syy? Kausaaliseen syy-seuraus -suhteistoon on mieletöntä tukeutua sillä syy levittäytyy rakenteisiin ja meihin kaikkiin, jotka rakenteita muovaamme. Yksittäisen syyllisen etsiminen on siten turhaa. Sen tiedän, että minä en ole syyllinen. Tiedän sen nyt, traumaterapeutin sitkeän ja rakastavan tuen ansiosta.

Olen ollut äärimmäisen vihainen henkilölle, joka hyväksikäytti minua seksuaalisesti, vanhemmilleni, kelalle, kunnallisen mielenterveyspalvelujen tuottajalle eli kunnalle sekä koululle. Koen edelleen voimakkaita vihan tunteita edellä luettelemilleni tahoille poissuljettuna vanhempani, joiden kanssa kipuilemme asian kanssa edelleen ja jotka tukevat minua hienosti. Viha on pelkoa. Olen elänyt niin vaurioituneena, että olen pelännyt kaikkea. Mutta eniten olen pelännyt ja vihannut itseäni. Nyt itseviha on poissa. 

Lopuksi

Hullun naisen euroa ei ole olemassa tai sen arvo on täysin riippuvainen byrokraateista, jotka saattavat ymmärtää ikäviä ihmiskohtaloita tai eivät. Hullu ei jaksa huutaa, hullua ei oteta päätöksentekoihin mukaan, siksi meidän on autettava hullua ja huudettava hänen kanssaan.

Olen ystävieni, perheeni sekä ihanan terapeuttini kautta saanut tukea silloinkin kun yhteiskunta ei sitä ole minulle tarjonnut. Ajattelen olevani supernainen, vahvempi kuin moni muu. Toisaalta koen olevani juuri se, josta uutisoidaan julmaan sävyyn syrjäytyneenä, taakkana, laiskana ja huonompana aineksena. Mutta en suostu syrjäytymään. Suoritan maisterin tutkintoani työkkärin tuella, valmistelen kahta isoa kulttuurituotetta liittyen lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, teen vapaaehtoistyötä ja työskentelen osa-aikaisesti eräässä liikkeessä. Koska olen ollut useaan otteeseen äärimmäisen haavoitetussa asemassa koen ymmärtäväni niitä ihmisiä, joilla menee huonosti. Siksi haluan omalla tavallani taistella heidän puolestaan sekä heidän rinnallaan niin monin eri tavoin kuin vain pystyn. Viimeisillä voimillani.

Mitä me kaikki voimme tehdä, jotta naisen asema parantuisi, jotta haavoitetut saisivat apua ja tukea ja jotta me kaikki voisimme paremmin? Meidän tulee tehdä KAIKKEMME, vähempi ei tässä kapitalistisessa järjestelmässä riitä.

Nimimerkki "Hullu nainen"
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

SIIVET

Seuraava teksti julkaistaan nimimerkillä kirjoittajan toivomuksesta.

Masennus on ovela tauti. Kun sitä ei ole, luulet ettei se voi koskaan tullakaan. Kun se on, luulet että se on siinä aina.

Yhteiskunta on ollut minulle todellisuutena vieras. Olen yrittänyt selvitä elämässäni päivästä päivään, joskus minuutista toiseen. En ole nähnyt sitä suurempaa kuvaa. Ainoastaan omat kengänkärkeni. Siihen on monta syytä, mutta nuoresta pitäen minua on seurannut aika ajoin vakava masennus.

Olen minä töitäkin tehnyt. Olin tunnollinen ja reipas työntekijä. Sitten sairastuin. Fyysisesti ja samalla psyykkisesti. Olisin tarvinnut henkistä tukea ja terapiaa. Toiminnallista terapiaa, että olisin oppinut elämään elämääni hallitummin, vähemmän kaoottisesti. Välillä sain masennuslääkkeitä. Niistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Lääkkeitä ei pidä syödä ilman seurantaa ja terapiaa. Minulle lupailtiin aika ajoin terapiaa, mutta se ei koskaan toteutunut. Lääkärit vaihtuivat ja olivat aina erimieltä edellisen kanssa siitä, mikä olisi paras ratkaisu. Sairas ei jaksa puolustaa oikeuksiaan tai vaatia palvelua. Sairas tyytyy osaansa ja vetäytyy kuoreensa neljän seinän sisälle. Sieltä ei kukaan tule hakemaan.

Putosin jossain vaiheessa kaikkien tukien ulkopuolelle. Olin liian väsynyt huolehtimaan itsestäni, kun huolehdin lapsistani. Jokapäiväinen riitely ja raivokohtaukset veivät kaikki voimani. Lastenlääkäri ihmetteli, olenko jälleen raskaana, kun olen niin uupunut.

Ihminen uupuu, jos ei nuku viiteen vuoteen. Jokainen päivä oli selviytymistä. Kun kotihoidontuki päättyi, minun olisi pitänyt ilmoittautua työttömäksi. Miten uupunut ihminen voi hakea työtä, jos ei jaksa edes elää? Lääkäri ei kirjoittanut enää sairaslomaa, koska hänen näkemyksensä mukaan en ollut sairas. Niinpä annoin asian olla. Tililleni tuli kerran kuussa 200 euroa. Lapsilisät. Miehelleni jäi valtava vastuu perheen taloudesta.

Lopulta asiat kääntyivät niin, että sain Sosiaalitoimistosta apua asioideni kuntoon laittamiseksi. Ei kukaan kuulemma saa jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle. Täytyy olla luokiteltu johonkin. Työssäkäyviin, työttömiin, eläkeläisiin tai sairaisiin. Minusta olisi ollut paljon helpompaa henkisesti olla kuulumatta mihinkään näistä! Kukaan ei pakottanut menemään minnekään. Sai olla ihan rauhassa.

Olen asunut pienestä pitäen kaupungin vuokra-asunnoissa ja tottunut näkemään ihmisiä, joilla menee huonommin kuin minulla. Olen kulkenut kaupungin kauneimpien alueiden läpi, enkä ole edes tajunnut, että siellä asuu oikeita ihmisiä. Jonkun ihmisen lähin ruokakauppa on oikeasti Stocmannin Herkku. Miten se voi olla mahdollista? On olemassa ihmisiä, jotka käyvät töissä, harrastavat ja matkustavat lomalle. Ihmisiä, jotka käyvät taidenäyttelyissä, teattereissa, museoissa ja elokuvissa. Ihmisiä, jotka käyvät joka päivä ”ulkona syömässä”. Ihmisiä, joille se on normaalia.

Tiedän ihmisiä, jotka haluaisivat elää rahallisesti rikasta elämää ja kun he tekevät sen tuloista huolimatta, niin tulevaisuus ei olekaan kovin ruusuinen. Silloin eläminen on ihanien asioiden ostamista hetken mielijohteesta tai hetken tarpeesta. Miksi pitäisi muistaa, että raha ei riitä kuussa edes pakollisiin menoihin? Tuhlaamalla saa lopulta aikaan luottotietojen menetyksen ja pahimmassa tapauksessa menettää myös asuntonsa maksamattomien vuokrien takia. Rahaa on helppo käyttää - tilipäivä on ostospäivä. Laskut tuntuvat ihmeellisiltä vaatimuksilta. Vuokra, sähkö, puhelin, aikakauslehdet, erilaiset tiliostokset. Miten niitä noin paljon onkaan?

Kuka luo minun tarpeeni? Tätä kysymystä voisi pohtia päivittäin. Miksi koen, että joku merkki on parempi kuin toinen. Tämä pätee myös ruokaan. Siihen menee huomaamatta satasia. Kun ei jaksa miettiä jokaista suuhun laittamaansa asiaa euroina. Kun rahat ovat tiukassa, kioskeilla ei kannata käydä ja kahvilat ovat kiellettyjen listalla. Omilla eväillä mennään, mutta niihinkin saattaa hurahtaa kymppejä, jos käyn ostamassa muutaman paistetun pasteijan ja pillimehun sijaan otankin omat puolen litran pullot kaikille. Edullisin vaihtoehto taitaakin olla litran tölkki ja kartonkimukit. Syöminen, juominen ja pukeutuminen tuntuvat siis luovan mielikuvan minusta. Mihin ryhmään haluan kuulua? Miksi? Tiedän ainakin, mihin ryhmään en halua kuulua. Siihen, joka tulee päivittäin vastaan likaisena, nuhjuisissa vaatteissa, tupakalta ja vanhalta viinalta haisten. Asiat voisivat olla niinkin.

Kun ei ole työtä, on helppo syrjäytyä. Ei ole mitään paikkaa, jonne olisi pakko mennä. Kun ei ole, en mene minnekään. Eikä olisi edes varaa. Rahat loppuvat.

Ei ole varaa päivittää vaatekaappiaan. Ja miksi se nyt niin tärkeää olisikaan. Koska kukaan ei katso. Enkä itse halua olla katsottavana. Vaatteet kuluvat. Silloin en enää katso itsekään. Ihan hyvät ne on vielä. On parempi hankkia ajatonta tyyliä kaappiin ja pysyä saman kokoisena. Mutta kun sitä tuppaa lihomaan. Kun on kotona. Istuu ja syö. Jos on varaa ostaa ruokaa. Ja oikeastaan raha menee siihen kalliiseen lähikauppaan, koska se on siinä, eikä itse jaksa lähteä kauemmas .

Kun työssäkäyvä ihminen sairastuu, hän jää sairauslomalle. Jos ihminen ei ole töissä, niin silloin tuntuu, ettei ole sairastuessaan vastuussa kenellekään. Millään ei ole mitään väliä. Kun on sairas, niin masentuu. Kun on masentunut, niin väsyttää. Ja kun väsyttää, niin ei jaksa. Mitään. Aika kuluu. Sairaspäiväraha, ansiosidonnainen, työmarkkinatuki. Rahaa tulee koko ajan vähemmän ja vähemmän. Masentunut ei jaksa hoitaa asioitaan ja yhtäkkiä tuet loppuvat.

Ystävät pyytävät vielä silloin tällöin kaupungille. Mennäänkö kahville tai leffaan? Baariin?

En oikein kehtaa lähteä sinne kaupungille. Kun ei ole mitään vaatteitakaan. Enkä voi mennä kahvilaan. Se maksaa liikaa. Matkakin maksaa. Koska ei ole varaa matkustaa edes bussilla kaupunkiin. Jos on kännykkä, ja sattuu asumaan raideliikenteen ulottuvilla, silloin voi siirtää maksua ja ostaa kännykkälipun. Lasku tulee sitten joskus puhelinlaskussa.

Pyörälläkin voisin mennä. Se olisi ilmaista. Mutta minulla ei ole varaa ostaa pyörää. Hankalaa. Saisin samalla liikuntaa. Se piristäisi mieltä. Masentavaa. En oikein jaksaisi kävelläkään.

Pitäisi alkaa täyttää päivät. Mutta kun ei jaksa. Pitäisi siivota, pitäisi ommella, pitäisi tiskata, pitäisi laittaa ruokaa, pitäisi käydä kaupassa, pitäisi viedä roskat. Kampaajallakin pitäisi käydä. Siihen nyt ei ainakaan ole varaa.

Yksi baari-ilta keikauttaa budjettini nurin, vaikka ottaisin vain yhden oluen. Ulkona en voi käydä syömässä. En edes halvimmissa pikaruokapaikoissa. Kaikki rahani menevät vuokraan, ruokakauppaan, lääkkeisiin ja muutamaan laskuun. Lehtiä en voi tilata, en ostaa. Pakollisia menoja ovat lasten vaatteet ja mahdolliset harrastukset. Harrastukset valitaan sen mukaan, miten kaukana ne ovat ja mitä ne maksavat. Tiedän, että osa vähävaraisten perheiden lapsista ei harrasta mitään, koska perheillä ei ole yksinkertaisesti varaa. Osa perheistä ei osaa säästää sellaisista asioista, mistä voisi. Koska he ajattelevat, että heillä on oikeus elintasoonsa. Ihan totta! Osa perheistä säästää joka sentissä niin, että tuntuu. Se on raastavaa. Rahattomuus ja huolet syövyttävät sielua. Rahattomuus masentaa jo pelkkänä ajatuksena. Ihminen muuttuu tällaisessa tilanteessa usein katkeraksi ja vihaiseksi. On helppo olla kateellinen. On myös helppo syyttää yhteiskuntaa. Mutta on monia ihmisiä, joiden ongelmien alku ja juuri on työttömyys. Työtön ja sairas ei kuulu yhteiskuntaan, vaikka Sosiaalivirasto olisi toista mieltä. Ei työttömällä sairaalla ole siihen oikein mahdollisuuttakaan. Ja aika kuluu.

Kun arki työttömänä on selviytymistä hetkestä toiseen, ei riitä energiaa hakea uusia töitä. Energia menee päivisin valintojen tekemiseen. Öisin ei nukuta, vaan murheet pyörivät päässä. Kun ei nuku, niin päivisin väsyttää. Silloin tekee mieli sokeria, että pysyisi hereillä. Silloin lihoo herkästi ja menee loputkin rippeet itsetunnosta. Itsetunto saattaa olla hyvinkin kiinnittynyt omaan osaamiseen ja siitä saatuun tunnustukseen. Työtöntä ei kukaan kiittele tai palkitse mistään. Itsetunto saattaa olla kiinnittynyt omaan ulkonäköön. Työttömänä ei ole varaa ostaa meikkejä tai ihonhoitotuotteita. Hiustenkin on syytä antaa kasvaa, sillä kampaajakäynti kerran kuudessa viikossa ei onnistu millään budjetilla.

Entä museoiden ilmaiset päivät, edullisemmat kampaamot, kirjastot tai ruokajakelu?

Olen valinnut kotona istumisen. Siinä ei kulu kuin sähkö. Kirjasto sijaitsee liian kaukana. Museoon pitää matkustaa. Olen siis karsinut elämästäni kaiken luksuksen ja kivan. Mutta olisi välillä ihanaa päästä uimahalliin. Ai niin, sekin maksaa. Ja uimapukuni on niin vanha, että siitä kuultaa takapuoli kankaan läpi. Voisin mennä Kisahalliin urheilemaan. Se on halvempaa. Mutta samalla muistuttaa ihmisen eriarvoisuudesta. Minä poljen tällä vanhalla rahisevalla kuntopyörällä täällä halkeilleiden rappausten ja rikkinäisten lavuaarien seassa ja joku toinen siellä silmiä hivelevän kauniilla salilla. Voidakseen hyvin ihminen tarvitsee jokapäiväiseen elämäänsä jotain luksusta. Mutta mitä?

Olen pikkuhiljaa ruvennut ajattelemaan, että luksus onkin jotain muuta, kuin rahalla saatavia maukkaita, kivoja, hienoja ja tyylikkäitä asioita.

Entäs se velka? On niin vaikeaa elää sitä ottamatta. Helpoimmin ostan velaksi vaatteita. Ne tulevat tarpeeseen, mutta niiden pitää olla siistejä. Niin, ettei kiusata tai syrjitä ainakaan vaatteiden takia. Netti on vaatekauppoja täynnä. Raha ei silloin tunnu kädessä, se on numeroita nettisivulla. Klik vaan ja ostin juuri viidelläsadalla eurolla vaatteita. No ei se mitään. Sen voi maksaa osissa. Ja pakko onkin. Lapset kasvavat ja uusia vaatteita tarvitaan yhtäkkiä vaatekaapillinen lisää. Ja Suomi on yhtäkuin neljä vuodenaikaa – neljät eri vaatekerrat. Itse voin käyttää syksyllä ja keväällä samaa takkia, mutta lapset kasvavat aina vaan. Edellisen kevään takki on syksyllä auttamatta liian pieni.

Kyllähän kirpputoreilta löytää välillä tosi hyviä vaatteita, mutta kun ei sinne ehdi niin usein. Ja silloinkin on tarkka budjetti. Vain käteinen kelpaa. Ja hinnat ovat nousseet sielläkin. Eikä sopivaa kokoa löydy. Kengät ovat vaikeimmat. Hetki sitten kenkien maksimihinta uutena, mitä suostuin vielä maksamaan oli seitsemänkymmentä euroa. Aikamoinen summa. Tällä hetkellä tuntuu, että alin hinta, millä kengät saa, onkin jo 120 euroa. Ja olen aina halunnut panostaa laatuun.

Mistä minun kannattaa maksaa? Ja kuinka paljon?

Lasten ulkovaatteissa ja jalkineissa onkin hyviä teknisiä ominaisuuksia. Olen aiemmin tyytyväisenä ostanut sellaisia netin kautta tai kirpputorikaupoista. Mutta rahat ovat välillä menneet ihan hukkaan, kun tuote on ollut päältä siisti, mutta välikerrokset ovat olleet pilalla. Tuotetta ei ole siis hoidettu oikein. Tästä syystä vahdin tarjouksia ja edellisen vuoden mallistojen alennusmyyntejä, että saisin rahoilleni hyvän vastineen.

Olen kulkenut vaarini jalanjäljissä toteamalla, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Ja vaatteiden kanssa on kyllä niin, että laadukas on parempi. Kestää käytössä siistinä muutaman lapsen leikit ja sadat pesukerrat.

Halu ommella itse lapsille vaatteita on kyllä tallella, mutta kaikki aika menee lasten viemisiin ja tuomisiin, kodista huolehtimiseen ja harrastuksiin. Kodista puuttuu myös paikka ommella. Jos jonkun työn levittää ruokapöydälle, niin missä sitten syödään? Ei maksa vaivaa. Ja kun ompelen, silloin kodin muut asiat eivät etene mihinkään. Kukaan ei laita ruokaa tai pese pyykkiä. Ne ovat minun, sairaan työttömän kotitöitä. On minusta ymmärrettävää, jos mies on pitkän työpäivän jälkeen ihan poikki. Kyllä hän ne pyykit ripustaa.

Tämän vuoden, 2013, alusta aloin saamaan työmarkkinatukea, kun laki asiasta vihdoin muuttui. Aiemminhan olin kaikkien tukien ulkopuolella, sillä mieheni tulot ylittivät juuri ja juuri sen rajan, että minulle ei kuulunut mitään. Sosiaalitoimistosta en myöskään olisi saanut mitään. ”Omat” tuloni olivat siis pitkään ne kuuluisat lapsilisät, 200 euroa kuukaudessa. Ne menivät ruokaan ja lasten vaatteisiin. Maksoin myös puhelinlaskuni itse. En halunnut pyytää mieheltäni yhtään mihinkään rahaa, koska sitä ei ollut yhteisten laskujen jälkeen hänelläkään.Täytyy vain olla kiitollinen siitä, että olen hyvä venyttämään senttiä ja etsimään hyvää edullisesti.

Edelleen jokainen isompi ostos keikuttaa taloutta. Jos pyykkikone hajoaa tai autoon tulee joku vika, niin tunnelma talossa on kireä. Yleensä emme riitele rahasta, mutta kyllä olen aika paksun nahan kasvattanut sitä tunnetta vastaan, että olen siipeilijä. Meille on tässä elämässä sattuneet sellaiset osat, että minä olen ollut sairaana kotona ja mies on joutunut huolehtimaan perheestä taloudellisesti. Minä olen selviytynyt. Me olemme selviytyneet.

Olen kuullut, että tilillä pitäisi olla kolmen kuukauden palkan verran tuloja säästössä, ettei talous kaatuisi pieniin vastoinkäymisiin. Mietin vaan, että milloin tulee se päivä, jolloin minulla on sen verran tuloja kuukaudessa, että voin laittaa siitä säästöön rahaa?

Tilanne tänä syksynä on se, että opiskelen illat. Olen siis omaehtoinen opiskelija. Saan siitä työmarkkinatukea. Ja tärkeät 9 euroa päivässä kulukorvauksia. Sehän on jo niin paljon rahaa, että koen olevani rikas. Nyt kun vielä pääsen veloistani eroon, niin alkaa helpottaa. En edelleenkään voi ostaa kaikkea tarvittavaa, mutta ei minun myöskään tarvitse ihan jokaista suupalaani laskea euroina.

Sosiaalitoimisto auttoi minua saamaan hoitoa Psykiatriselta poliklinikalta, neuvottelemaan työharjoittelusta Työ- ja Elinkeinotoimiston kanssa, hakemaan tukea sairaalle lapselle ja olemalla mukana Hoitokokouksissa. Olen halunnut parantua, saanut siihen tukea ja hyvän hoitosuhteen. Olen ottanut kiltisti lääkkeeni ja näin ollen minusta tuntuu, että voisin saada sellaisen ”normaali-ihmisen” elämän jossain vaiheessa. Sellaisessa elämässä käydään töissä, ollaan sosiaalisia, harrastetaan kulttuuria ja lomaillaan. Silloin loma tuntuu varmasti lomalta, eikä sadan vuoden yksinäisyydeltä näiden seinien sisällä.

Nimimerkki "Siivet"